MITÄ NYT KUULUU

Olen ollut kohta sen kaksi viikkoa töissä. Kaikki aika minkä sain olla kohtukuoleman jälkeen kotona, oli hyväksi. Pelkään joka päivä niitä katseita ja sitä, että kohta joku kaupan työntekijä tulee kyselemään jotain. Työpaikalla, leipomossa, on helpompaa kun kaikki kohtelevat mua samoin kuin ennenkin. Mitään romahduksia ei ole tullut, mistä olen tosi yllättynyt. Silti kun jostain kaupan käytäviltä kuuluu vauvan itkua, en voi olla miettimättä että tuo jäi meiltä kuulematta. Tai jos nään jonkin vastasyntyneen, tai raskaana olevan, katson muualle. Milloin nämä katkeruuden tunteet väistyvät?

Tuntuu, että elämä pyörii nyt vain töiden ja Eemelin kuoleman ympärillä. Vapaapäivisin on ollut pakko lähteä kotoolta pois, mennä vain johonkin kaupoille kiertelemään. Tänäänkin on siis vapaapäivä ja ajattelin mennä johonkin kahville, ehkä kirppikselle myös. Niitä on kiva tehdä yksinkin. 

TAKAISIN

Niin se töihinpaluu koitti viime keskiviikkona. Olin hirveän stressaantunut ja jännittynyt aamulla, kun en yhtään tiennyt mitä odottaa. Etenkin ihmisiltä joiden kanssa tekee vain yhteistyötä, sainkin sieltä heti aamulla jo kommenttia "ai sä oot tullut jo takaisin", vastasin vaan joo ja lähdin tilanteesta pois. Osan katseista oon kyllä huomannut, että ovat olleet tosi yllättyneitä kun taas pyörin työmaalla.

Muuten on mennyt hyvin, vaikka toisinaan tuntuu että keskittyminen herpaantuu. Koitan hirveästi tsemppaa itseäni, ihan senkin takia että työkavereilla olisi helpompaa. En halua, että mua pidetään jonain mörkönä jolle ei enää uskalla puhua mitään. 

Eilen oli ihana päivä, kun pari ystävää tuli kylään! Hyvässä seurassa ne murheet unohtui. Välillä harmittaa ettei välimatkan ja työvuorojen takia ehdi nähdä niin usein.

Siinä oli nyt suurimmat kuulumiset. Instagrammissa voitte seurata mua @sonjakarkki. Sinne laittelen kuvia mm. uusimmista kirppislöydöistä!

Suolaa haavoille

Eilen illalla katsoin taas salkkareita. Niinkuin joka ilta. Ensimmäistä kertaa kyseinen sarja rupesi niin paljon ahdistamaan, että oli pakko lähteä kesken kaiken ulos.

Aiheena tietysti siinä raskaus ja synnytys. "Kyllä kaikki tuska sitten unohtuu, kun saat vauvan rinnalle. Voihan niitä ongelmia tulla, että napanuora on kaulan ympärillä tai vauvalle tulee hapenpuutetta, mutta kaikki menee varmasti hyvin."

Niimpäniin. Kyynelsilmin kävelin sitten Sisun kanssa pimeässä.

Kuva täältä.

Oon jotenkin hirveän väsynyt kaikkiin raskausuutisiin. Viimeksi taas tänään oli yksi otsikoissa. Mä en jaksa onnitella; pari viikkoa sitten piti yksi ultrakuva piilottaa facebookista, ettei se joka päivä hyppää sieltä silmilleni.

En kuitenkaan jaksa pyydellä anteeksi ihmisiltä. On vain vaikea onnitella raskaudesta, tai kommentoida vauvakuvia. En pysty niihin vielä, vaikka se onkin toisen onni ja mistä voisin tietää jos heillä olisikin samanlainen tarina taustalla.

Se vaan on tosiasia, että joskus tulevaisuudessa tuskin pystyn nauttimaan raskaudesta yhtään. Se on pelkoa koko matka, eikä mitään 12-viikon "turvarajaa" enää ole, koska myöhemminkin voi sattua vaikka mitä. Vaikka on luvattu tiivis seuranta ja ultria neljän viikon välein, ei sekään takaa sitä että kaikki menisi hyvin.

Yritän kuitenkin ajatella kaikkea positiivisemmin, kuin tässä kirjoitan. Erään ystävän kanssa mietittiin, että se on sitten kyllä semmoinen tunnemyrsky kun saa sen elävän vauvan joskus rinnalle.

MAALISKUU

Pelolla oon odottanut tätä kuukautta. 

18.päivä pitäisi olla työmaalla. Tai olenkin, oon sen päättänyt että sinne menen vaikka mikä olisi. Tietysti mua nyt jo ahdistaa; oon jo mielessäni kuvitellut miten mua katsotaan, miten niitä onnitteluja tulee ihmisiltä jotka ei tiedä tästä ja miten romahdan johonkin nurkkaan.

Kuitenkin luulen, että ensimmäiset päivät on ne pahimmat. 

Vaikka raskaus päättyikin suurimpaan suruun, kohtukuolemaan, oon onnellinen ja kiitollinen siitä että oon saanut pitää "äitiysloman". Eihän tämä mitään herkkua ole ollut, en ole kuluttanut aikaa missää baareissa tai matkoilla. On täällä silti ollut niitä hyviäkin päiviä, kun on oikeasti tuntunut siltä että kyllä tästä selvitään.

Nyt oon huomannut, että joskus iltaisin on vaikea saada unta. Ja silloin kun uni ei tuu, ajatukset ihan huomaamatta menevät synnytykseen ja siihen sunnuntai-iltaan jolloin kaikki oli vielä hyvin. En vain voi ymmärtää mitä tapahtui. Tekisin varmaan palveluksen itselleni, jos jo hyväksyisin asian. Kevättä kohti, päivä kerrallaan.

KIRPPISLÖYDÖT

Heissan! Taas on aikaa kulunut viime päivityksestä. Viikot vaan menee niin nopeasti.

Eilen oltiin sukulaisten luona suunnittelemassa Eemelille hautakiveä. Nyt on taas yksi asia hoidettu. Ja niin kamalalta kuin kuulostaakin, otettiin kivi niillä maksimi-mitoilla, jotta joskus tulevaisuudessa myös meidät nimet mahtuvat siihen.

Instagram @sonjakarkki

Tänään käytiin Tingi&Tongi kirppiksellä. Ainakin omasta mielestäni se on tällä hetkellä Hyvinkään paras kirppari. Ja pitkän tauon jälkeen löytyikin jotain.

Vanha karttapallo 15€ ja säästöpossu 2€.

Tatuointi

Tänään oli vihdoin kauan odotettu tatuointiaika. Eniten siis jännitti lopputulos ja oon tähän niin tyytyväinen!! Alunperin piti vielä ottaa syntymäaika, mutta tässä ajan kuluessa ajatus siitä rupesi ahdistamaan. Joten se jäi pois. Tatuointi on otettu TÄÄLLÄ.

Nyt Eemeli on aina mukana.

TULPPAANIT

Sain eilen tulppaaneita ja uutta popcorn-suklaata. Kiitos ystävälle, kun uskalsit tulla kylään. Yhdessä vaiheessa ajattelin, että kukaan ei uskalla nähdä mua. Vaikka oonhan jo muitakin ystäviä nähnyt. Ehkä eniten juuri mietin mitä ihmiset miettii Eemelin kuvista, niitä kun on pari olohuoneessa esillä. Tiedän ettei tarvisi tuollaista miettiä, mutta aina mietin liikaa mitä muut ajattelee.

Vietiin pari tulppaania eilen illalla Eemelin haudalle.

Odotan vieläkin niitä ruumiinavauksen papereita. Ei oo näkynyt ei.

Kohta soitan sinne sairaalaan, että mikä ihme voi kestää näin kauan. Haluaisin kuitenkin jo päästä lukemaan ne läpi. Vaikka tiedän ettei se mitään mukavaa luettavaa ole. Eikä ne paperit mitään muuta, Eemelin kuolema jää jokatapauksessa mysteeriksi.

Ensi viikolla mulla on vihdoin tatuointiaika. Sitä odotan tosi paljon ja vähän se lopputulos jo jännittää. Kipu ei niinkään, kun tiedän mitä se on, kolme tatuointia löytyy jo ennestään.

Viiden viikon päästä menen takaisin töihin. Mitäköhän siitäkin tulee, kaikki vaan tuijottaa. Ehkä se ensimmäinen päivä on pahin, mutta en siitä vielä murehdi enempää. 

3KK SITTEN

Tänään, näihin kellonaikoihin tulee kuluneeksi 3kk siitä, kun oltiin sairaalassa ja saimme kuulla ettei pienen sydän enää syki.

Sillä hetkellä meidän maailma romahti.

En hirveästi muista siitä maanantaista mitään, tai siitä tiistaista. Jotkin tapahtumat ovat vielä jonkinlaisen verhon takana piilossa. Muistan kyllä kun ajettiin Maten kanssa sairaalaan ja ajattelin vain, että ei vauva voi olla kuollut. Ei voi. Mutta niin vain oli.

Päivittäin mietin sitä päivää ja niitä hetkiä sairaalassa. Miten joku antoi mulle nenäliinaa ja miten joku silitti mun kättä. Kun musta otettiin verta ja se hoitaja rikkoi hiljaisuuden sanomalla "pitääpäs kellon viisarit kovaa ääntä". Ihan sama joku h******n kello, ei mulla ollut voimia vastata siihen mitään, tuijotin vain tyhjyyteen, tyhjään huoneen nurkkaan. Se oli turvallista, sieltä ei kukaan katsonut takaisin.

Sitten kun piti soittaa läheisille, ettei tule mitään vauvaa. Lisäksi kuulin, että mulle oltiin järjestämässä vauvakutsuja, jäin niistäkin paitsi. 

Se maanantai oli myös tuskaa kotona. Sisu meni hoitoon, ei me pystytty huolehtimaan koirasta. Pelkäsin että kuolen itsekin, kun sisälläni oli kuollut vauva. En uskaltanut nukkua. 

Ja kaikkihan tietää miten se tiistai sitten meni. Tarinan voit lukea TÄSTÄ.

Sitten kun päästiin kotiin, alkoi tulla kukkalähetyksiä ja surukortteja. Joka päivä posti toi jonkin kirjekuoren, mistä heti tiesi mitä se piti sisällään. Pelkkä yhden lauseen lukeminen sai mut romahtamaan. Nyt olen nekin lukenut uudelleen läpi.
Lisäksi joka päivä hain netistä tietoa kohtukuolemista. 

Oon huomannut että suru on nyt muuttanut muotoaan. En ole itkenyt vähään aikaan. Eemelin kuvia pystyn katsomaan itkemättä. Vaikka sitten toisaalta haudalla käydessä en vielä ymmärräkään, että kenen haudalla ollaan. Ja toisaalta jokin pieni juttu saa mut taas tajuamaan mitä tapahtui. Yksikin aamu kun seisoin liikennevaloissa, edestäni meni ruumisauto. Mietin vain, että noin Eemeli matkusti tuhkattavaksi. 

Vielä jonain päivänä pystyn puhumaan ääneen Eemelistä, sanomaan siis Eemelin nimen ääneen. 

"Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa".

NÄKKILEIPÄÄ

Jostain tuli hirveä hinku tehdä näkkileipää.

Ensin kokeilin spelttinäkkileipää, mutta se oli aika mautonta. En jaksanut sitten enempää siihen tuhlata aikaa, vaan kokeilin jotain ihan toista.

Nimittäin siemennäkkileipää. Ja tulikin ihan tajuttoman hyvää!

SIEMENNÄKKILEIPÄ

3 kananmunaa

1 dl seesaminsiemeniä

2 dl auringonkukansiemeniä

½ dl pellavansiemeniä

1 dl kurpitsansiemeniä

3/4 tl suolaa

2 rkl perunajauhoja

Sekoita ainekset keskenään.

Vuoraa pelti leivinpaperilla ja levitä seos pellille. Tästä tulee pellillinen, joten levitä ihan reunaan asti.

Paista +175 asteisessa uunissa noin 25min.

Leikkaa heti paloiksi.

Vaihtelua saat kokeilemalla eri siemeniä!

P.S. Mua voi nyt myös seurata instagramissa @sonjakarkki.

AJATUKSIA

Kun Eemeli syntyi, odotettu onnen tunne vaihtui suruksi. Häpesin jollain tapaa itseäni, että se kaikki suru tuli myös läheisille. Etten pystynyt pitämään Eemeliä hengissä, miten huono äiti olinkaan. Silloin oli niin helppo syyttää kaikesta itseään. Nyt olen ajatellut asioita toisin, enhän olisi pystynyt tekemään mitään toisin. Jälkitarkastus ja tulosten kuuleminen antoi mulle jonkinlaisen rauhan. Enkä nyt enään syytä itseäni.

Mun on ollut helpompi kirjoittaa asioista, kun puhua näistä ääneen. Siksi nämäkin tunteet tulevat varmaan yllätyksenä joillekin. Mietin pitkään kirjotanko näistä julkisesti, mutta nyt annan mennä.

Lisäksi kaikenlaiset vauvauutiset saa mut surulliseksi tai alakuloiseksi. Melkein joka päivä (ainakin siltä se tuntuu) uutisoidaan Pimiän mahasta, Räikkösen vauvasta, kaksosista Monacossa, ja taas joku viidakon tähtönen on raskaana. 

En pysty vielä iloitsemaan toisten puolesta, anteeksi vain kaikki. Aidosti iloinen olen ollut, kun kuulen samanlaisen tarinan kuin itsellä ja että heille on nyt tulossa vauva/syntynyt vauva. Tiedän mitä he ovat käyneet läpi ja siksi osaan niistä iloita.

19.11.2014. Eemeli viimeistä kertaa sylissäni.

En tule tänne julkaisemaan kuvaa Eemelistä, en ikinä. Tämähän oli heti mulle selvä asia, olisin kyllä toiminut samoin jos Eemeli olisikin täällä. En häpeä tapahtunutta, mutta ne kuvat jäävät vain meille. Eemelin kuvia on meillä kotona esillä, joten jos joku tulee kylään, niin ainakin nyt tietää, ettei tule "yllätyksenä". 
Kuva puhukoot puolestaan.

Kohtukuolema - Miksi?

Siinä kaksi sanaa, jotka pyörivät päässäni.

Kohtukuolema ja miksi?

Eilen kun hain kirjastosta kirjoja, ajattelin että saisin uusia näkökulmia. Mutta ei se niin mennytkään. Jäi aika tyhjä olo niistä, vaikka joitain samoja ajatuksia löysin. Kirjat eivät suoranaisesti kertoneet kohtukuolemista, paitsi kirjassa; Pikkuveljet eivät ole perhosia, jossa on kaksosraskaus ja toinen menehtyy raskausviikolla 23.

Ihmettelenkin suuresti, miksi näistä ei kirjoteta enemmän?

Tiedän nyt vain tasan yhden kirjan, joka käsittelee asiaa.

Pitääköhän tässä itse kirjoittaa kirja...

Vuosittain noin 200 perhettä kohtaa kohtukuoleman. Se tekee 0,3% (kohtukuolema.fi).

Meitä on kuitenkin aika paljon, miksi tästä ei puhuta? 

Kun me oltiin siellä jälkitarkastuksessa, niin saimme tietää että Hyvinkään sairaalassa viime vuonna loppuraskauden kohtukuolemia oli kaksi. 2, KAKSI! Ja me oltiin se toinen. 

Oon tosi kiitollinen, että oon saanut sähköpostia saman kokeneilta. On ollut tosi hyvä vaihtaa ajatuksia ja etenkin se, ettei olla yksin tämän kanssa.

Kuitenkin olen tajunnut, että tämän kanssa pitää elää hyvinkin se 60 vuotta.

Emme saa koskaan tietää mitä luonteenpiirteitä Eemeli olisi perinyt toiselta, me ei koskaan nähty Eemelin silmiä, me ei nähdä Eemelin kasvavan. Se kaikki otettiin meiltä pois ja ilmaan jäi roikkumaan vain kysymys; miksi?

Ja siihenkään me ei koskaan saada vastausta.

Kirjoja

Mulle tuli hirveä tarve lähteä kirjastoon.

Eilen netistä selailin kirjallisuutta, jotka koskivat lapsen menetystä.

Muutamia mielenkiintoisia kirjoja löytyikin ja kävin ne heti lainaamassa.

Ajattelin että on hyvä lukea muitakin tarinoita ja näin ehkä voisin saada uusia näkökulmia tapahtuneeseen.

Eilen lueskelin mietekirjaa ja löysin sieltä muutamia ajatelmia jotka sopi tähän tilanteeseen hyvin.

En kyllä yhtään osannut odottaa, että kohtukuolema sattuu omalle kohdalle. Elämä on niin arvaamaton, mitään ei saa pitää enään itsestäänselvyytenä.

Olen nyt oppinut arvostamaan uudella tavalla elämää, läheisiä. 

Ja nyt tiedän mikä on unelmani, vielä se päivä tulee.

Terve

Kävin eilen hiihtämässä. Viimeksi olenkin hiihtänyt noin 10 vuotta sitten.

Niin se aika menee, silloin olin peruskoulussa ysillä. Miten hienoa olikaan olla koulun vanhimmat.

Tiistaina heräsin jo neljän aikoihin, eikä uni tullut millään. Mielessä oli tietysti maanantain ruumiinavauksen tulokset ja kysymykset pyöri päässä edelleen, miksimiksimiksi?

Siihen kun ei koskaan saa vastausta.

En ole vieläkään hyväksynyt tapahtunutta, eikä mun mielestä vielä tarviikkaan. Onhan tapahtumista kulunut vasta niin vähän aikaa, eli 2kk vähän yli. Joku nyt varmaan ajattelee, että miksi mä oikein suren kohtuun kuollutta vauvaa, eihän hän ollut edes vielä olemassa.

No kyllä oli! Joka päivä tunsin liikkeet ja kannoin Eemeliä melkein sen 9kk, kyllä siihen asukkiin ehti jo kiintyä.

Olen miettinyt taas kerran tätä blogini tulevaisuutta. Koska tämä kirjoittaminen jonkin verran helpottaa, niin jatkossakin tulen tänne kertomaan kuulumisia ja tuntemuksia. En siis aio perustaa uutta blogia, sitäkin mietin jossain vaiheessa.

Eemelin ensimmäinen nalle vietiin haudalle.

Eilen varasin myös ajan tatuoinnin ottamiseen. Heti sairaalassa oli selvää, että jonkinlainen muistotatuointi tulee. Jollain tapaa haluan että Eemeli kulkee mun mukana, vaikka uskon siihen että hän on läsnä muutenkin. 

Se tulee olemaan mulle taas tosi tärkeä juttu.