maanantai 30. maaliskuuta 2015

MITÄ NYT KUULUU


Olen ollut kohta sen kaksi viikkoa töissä. Kaikki aika minkä sain olla kohtukuoleman jälkeen kotona, oli hyväksi. Pelkään joka päivä niitä katseita ja sitä, että kohta joku kaupan työntekijä tulee kyselemään jotain. Työpaikalla, leipomossa, on helpompaa kun kaikki kohtelevat mua samoin kuin ennenkin. Mitään romahduksia ei ole tullut, mistä olen tosi yllättynyt. Silti kun jostain kaupan käytäviltä kuuluu vauvan itkua, en voi olla miettimättä että tuo jäi meiltä kuulematta. Tai jos nään jonkin vastasyntyneen, tai raskaana olevan, katson muualle. Milloin nämä katkeruuden tunteet väistyvät?

Tuntuu, että elämä pyörii nyt vain töiden ja Eemelin kuoleman ympärillä. Vapaapäivisin on ollut pakko lähteä kotoolta pois, mennä vain johonkin kaupoille kiertelemään. Tänäänkin on siis vapaapäivä ja ajattelin mennä johonkin kahville, ehkä kirppikselle myös. Niitä on kiva tehdä yksinkin. 

maanantai 23. maaliskuuta 2015

TAKAISIN

Niin se töihinpaluu koitti viime keskiviikkona. Olin hirveän stressaantunut ja jännittynyt aamulla, kun en yhtään tiennyt mitä odottaa. Etenkin ihmisiltä joiden kanssa tekee vain yhteistyötä, sainkin sieltä heti aamulla jo kommenttia "ai sä oot tullut jo takaisin", vastasin vaan joo ja lähdin tilanteesta pois. Osan katseista oon kyllä huomannut, että ovat olleet tosi yllättyneitä kun taas pyörin työmaalla.

Muuten on mennyt hyvin, vaikka toisinaan tuntuu että keskittyminen herpaantuu. Koitan hirveästi tsemppaa itseäni, ihan senkin takia että työkavereilla olisi helpompaa. En halua, että mua pidetään jonain mörkönä jolle ei enää uskalla puhua mitään. 


Eilen oli ihana päivä, kun pari ystävää tuli kylään! Hyvässä seurassa ne murheet unohtui. Välillä harmittaa ettei välimatkan ja työvuorojen takia ehdi nähdä niin usein.

Siinä oli nyt suurimmat kuulumiset. Instagrammissa voitte seurata mua @sonjakarkki. Sinne laittelen kuvia mm. uusimmista kirppislöydöistä!

torstai 5. maaliskuuta 2015

Suolaa haavoille

Eilen illalla katsoin taas salkkareita. Niinkuin joka ilta. Ensimmäistä kertaa kyseinen sarja rupesi niin paljon ahdistamaan, että oli pakko lähteä kesken kaiken ulos.
Aiheena tietysti siinä raskaus ja synnytys. "Kyllä kaikki tuska sitten unohtuu, kun saat vauvan rinnalle. Voihan niitä ongelmia tulla, että napanuora on kaulan ympärillä tai vauvalle tulee hapenpuutetta, mutta kaikki menee varmasti hyvin."
Niimpäniin. Kyynelsilmin kävelin sitten Sisun kanssa pimeässä.

Kuva täältä.

Oon jotenkin hirveän väsynyt kaikkiin raskausuutisiin. Viimeksi taas tänään oli yksi otsikoissa. Mä en jaksa onnitella; pari viikkoa sitten piti yksi ultrakuva piilottaa facebookista, ettei se joka päivä hyppää sieltä silmilleni.

En kuitenkaan jaksa pyydellä anteeksi ihmisiltä. On vain vaikea onnitella raskaudesta, tai kommentoida vauvakuvia. En pysty niihin vielä, vaikka se onkin toisen onni ja mistä voisin tietää jos heillä olisikin samanlainen tarina taustalla.
Se vaan on tosiasia, että joskus tulevaisuudessa tuskin pystyn nauttimaan raskaudesta yhtään. Se on pelkoa koko matka, eikä mitään 12-viikon "turvarajaa" enää ole, koska myöhemminkin voi sattua vaikka mitä. Vaikka on luvattu tiivis seuranta ja ultria neljän viikon välein, ei sekään takaa sitä että kaikki menisi hyvin.

Yritän kuitenkin ajatella kaikkea positiivisemmin, kuin tässä kirjoitan. Erään ystävän kanssa mietittiin, että se on sitten kyllä semmoinen tunnemyrsky kun saa sen elävän vauvan joskus rinnalle.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

MAALISKUU

Pelolla oon odottanut tätä kuukautta. 
18.päivä pitäisi olla työmaalla. Tai olenkin, oon sen päättänyt että sinne menen vaikka mikä olisi. Tietysti mua nyt jo ahdistaa; oon jo mielessäni kuvitellut miten mua katsotaan, miten niitä onnitteluja tulee ihmisiltä jotka ei tiedä tästä ja miten romahdan johonkin nurkkaan.
Kuitenkin luulen, että ensimmäiset päivät on ne pahimmat. 

Vaikka raskaus päättyikin suurimpaan suruun, kohtukuolemaan, oon onnellinen ja kiitollinen siitä että oon saanut pitää "äitiysloman". Eihän tämä mitään herkkua ole ollut, en ole kuluttanut aikaa missää baareissa tai matkoilla. On täällä silti ollut niitä hyviäkin päiviä, kun on oikeasti tuntunut siltä että kyllä tästä selvitään.


Nyt oon huomannut, että joskus iltaisin on vaikea saada unta. Ja silloin kun uni ei tuu, ajatukset ihan huomaamatta menevät synnytykseen ja siihen sunnuntai-iltaan jolloin kaikki oli vielä hyvin. En vain voi ymmärtää mitä tapahtui. Tekisin varmaan palveluksen itselleni, jos jo hyväksyisin asian. Kevättä kohti, päivä kerrallaan.