Olen ollut kohta sen kaksi viikkoa töissä. Kaikki aika minkä sain olla kohtukuoleman jälkeen kotona, oli hyväksi. Pelkään joka päivä niitä katseita ja sitä, että kohta joku kaupan työntekijä tulee kyselemään jotain. Työpaikalla, leipomossa, on helpompaa kun kaikki kohtelevat mua samoin kuin ennenkin. Mitään romahduksia ei ole tullut, mistä olen tosi yllättynyt. Silti kun jostain kaupan käytäviltä kuuluu vauvan itkua, en voi olla miettimättä että tuo jäi meiltä kuulematta. Tai jos nään jonkin vastasyntyneen, tai raskaana olevan, katson muualle. Milloin nämä katkeruuden tunteet väistyvät?
Tuntuu, että elämä pyörii nyt vain töiden ja Eemelin kuoleman ympärillä. Vapaapäivisin on ollut pakko lähteä kotoolta pois, mennä vain johonkin kaupoille kiertelemään. Tänäänkin on siis vapaapäivä ja ajattelin mennä johonkin kahville, ehkä kirppikselle myös. Niitä on kiva tehdä yksinkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti