3KK SITTEN

Tänään, näihin kellonaikoihin tulee kuluneeksi 3kk siitä, kun oltiin sairaalassa ja saimme kuulla ettei pienen sydän enää syki.

Sillä hetkellä meidän maailma romahti.

En hirveästi muista siitä maanantaista mitään, tai siitä tiistaista. Jotkin tapahtumat ovat vielä jonkinlaisen verhon takana piilossa. Muistan kyllä kun ajettiin Maten kanssa sairaalaan ja ajattelin vain, että ei vauva voi olla kuollut. Ei voi. Mutta niin vain oli.

Päivittäin mietin sitä päivää ja niitä hetkiä sairaalassa. Miten joku antoi mulle nenäliinaa ja miten joku silitti mun kättä. Kun musta otettiin verta ja se hoitaja rikkoi hiljaisuuden sanomalla "pitääpäs kellon viisarit kovaa ääntä". Ihan sama joku h******n kello, ei mulla ollut voimia vastata siihen mitään, tuijotin vain tyhjyyteen, tyhjään huoneen nurkkaan. Se oli turvallista, sieltä ei kukaan katsonut takaisin.

Sitten kun piti soittaa läheisille, ettei tule mitään vauvaa. Lisäksi kuulin, että mulle oltiin järjestämässä vauvakutsuja, jäin niistäkin paitsi. 

Se maanantai oli myös tuskaa kotona. Sisu meni hoitoon, ei me pystytty huolehtimaan koirasta. Pelkäsin että kuolen itsekin, kun sisälläni oli kuollut vauva. En uskaltanut nukkua. 

Ja kaikkihan tietää miten se tiistai sitten meni. Tarinan voit lukea TÄSTÄ.

Sitten kun päästiin kotiin, alkoi tulla kukkalähetyksiä ja surukortteja. Joka päivä posti toi jonkin kirjekuoren, mistä heti tiesi mitä se piti sisällään. Pelkkä yhden lauseen lukeminen sai mut romahtamaan. Nyt olen nekin lukenut uudelleen läpi.
Lisäksi joka päivä hain netistä tietoa kohtukuolemista. 

Oon huomannut että suru on nyt muuttanut muotoaan. En ole itkenyt vähään aikaan. Eemelin kuvia pystyn katsomaan itkemättä. Vaikka sitten toisaalta haudalla käydessä en vielä ymmärräkään, että kenen haudalla ollaan. Ja toisaalta jokin pieni juttu saa mut taas tajuamaan mitä tapahtui. Yksikin aamu kun seisoin liikennevaloissa, edestäni meni ruumisauto. Mietin vain, että noin Eemeli matkusti tuhkattavaksi. 

Vielä jonain päivänä pystyn puhumaan ääneen Eemelistä, sanomaan siis Eemelin nimen ääneen. 

"Jonain päivänä suru on kevyempi kantaa".