PELOT

Mitä pidemmälle tämä raskaus etenee, sitä enemmän pelotkin ovat lisääntyneet. Kun nyt liikkeet tuntuvat jo todella hyvin ja näkyvät myös mahan päältä, on tosi pelottavaa herätä joka aamu. Peläten jos niitä ei tunnukaan. Muutamana kertana onkin ollut lähellä soitto neuvolaan tai sairaalaan, kunnes viimein tyyppi on ilmoittanut itsestään.

Maanantaina oltiin jälleen sairaalassa ultrassa ja siellä oli kaikki kunnossa. Mun pulssi hakkasi varmaan kahtasataa, kun alettiin ultraamaan. Lääkäreiden/kätilöiden kanssa puhuttiin näistä peloista ja synnytyksen käynnistämisestä ja saatiin myös seuraava ultra-aika. 

Kaikki siellä sairaalassa ovat olleet meitä kohtaan niin kannustavia ja ihania, että meinaan aina itkeä vaan sen takia. 

Silti yritän päivittäin nauttia tästä raskaudesta ja kasvavasta mahasta. Kohtukuoleman jälkeen se ei todellakaan ole helppoa, eikä me olla vielä laitettu mitään valmiiksi. Turvakaukalo odottaa tuolla nurkassa ja kaapissa muutama vaate, jotka ostin kirpputorilta. 

Päässä on niin tuhat ajatusta, että en edes saa järkevästi kaikkea kirjoitettua...

RAKKAALLE

Vuosi on kulunut. Tänä samaisena päivänä meidän maailma muuttui. Se muuttui itseasiassa jo 17.11, jolloin sydänäänet katosivat ja pieni nukahti ikiuneen kohdussani.

Eemeli syntyi myöhään yöllä. 

18.11.2014 klo. 23:56, täydessä hiljaisuudessa. 

Kuului vain meidän itkua, ei sitä vauvan ensimmäistä parkaisua. 

2794g ja 50cm. 

Täydellinen pieni poika, meidän esikoinen. 

"Kauneimmilla lapsilla on siivet valmiina. 
Heidän ei kuulukaan astella päällä maan. 
Älä ole pahoillasi, vaikka enkelin syliisi saitkin, 
sen kauneudesta ei muu maailma pääse nauttimaan. 
Mutta sinä sait, 
sait etuoikeuden enkeliä katsella, 
rakkaudella saatella."

Kaunista ensimmäistä taivasvuotta rakas Eemeli, ensimmäistä syntymäpäivää sinne jonnekin.
Elät aina meissä, olet joka päivä ajatuksissamme, nämä kyyneleet kertovat rakkaudesta ja tämä ikävä on sanoinkuvaamaton.

Eemeliä aina rakastaen.

RAKENNEULTRASSA

Taas stressasin ja jännitin tätä päivää. Rakenneultraa. Taas samaan sairaalaan ja samoille käytäville, missä vuosi sitten kohtasimme niin suuren surun. Odotustilan ohi käveli meitä hoitanut lääkäri ja ultran jälkeen vielä sairaalapastorikin käveli vastaan. Sattumaa vai oliko näillä jokin tarkoitus? 

Tyypillä oli kaikki kunnossa. Saimme myös veikkauksen sukupuolesta, mutta kätilö ei ihan ollut siitä varma. Jätetään se vielä salaisuudeksi.

Saimme myös joulukuulle seuraavan käynnin ja mikäli paniikki tulee, niin sairaalan vaan. 

Tuntui hyvältä, että meidän huolia kuunnellaan ja etenkin, että ne otetaan nyt tosissaan. 

VAROVAISIN MIELIN

Marraskuu. 

Tämä kuukausi tulee olemaan ihan kamalan tunteikas. On rakenneultraa ja Eemelin kuolemasta/syntymästä tulee kuluneeksi vuosi. Kummatkin osuu samalle viikolle. 

Nyt on jo tunteet pinnassa ja tuntuu, että itku tulee taas ihan pienestäkin. Lisäksi raskaus on herkistänyt entisestään. 

Pienen liikkeet tuntuvat nyt päivittäin ja painottuvat yleensä iltaan. Eihän niitä vielä paljoa ole, mutta kuitenkin jotain selkeästi tapahtuu. 

Olispa vain mahdollista nukkua kevääseen asti. Herätä sairaalassa vauva kainalossa. 

Päivä kerrallaan ja varovaisin mielin...

HUI

Mitä uskalsin tehdäkään? Ostin muutaman vauvanvaatteen, hui. No ihan kirpparilta, mutta kuitenkin. Alkuraskauden vain mietin, etten varmaan uskalla ostaa mitään. Mutta jotenkin sitä haluaa tälle toisellekin jotain ostaa.

Eikä nämä asiat murehtimalla muutu, mutta kyllä silti Eemelin kohtalo on päivittäin mielessä. Ja ei tämä olo varmaan ainakaan helpota, kun viikkoja tulee lisää.

Mahan kyllä jo huomaa, jos oikein tarkkaan katsoo. Työvaatteiden alle saan sen vielä piiloon. 

Töissä olen jaksanut ihan ok, mutta kyllä nuo kaikki nostamiset alkaa tuntumaan selässä. Varmaan iltavuorot saavat kohta jäädä muiden hoidettavaksi, en halua ottaa yhtään mitään riskejä. 

En voi oikein ymmärtää, että ensi kuu on marraskuu. Ja vuosipäivä lähenee kovaa vauhtia. Hui.

VOINTI

"Miten oot voinut?"

Jos nyt joku sen kysyisi, voisin vastata että hyvin. Vielä en oikein edes huomaa raskautta, vaikka maha tuntuukin jo erilaiselta. Pelot eivät ole vielä vallanneet mieltäni, mutta ne varmaan sitten iskevät kun liikkeet alkavat tuntua. Istukka onkin nyt edessä, joten en tiedä miten sekin vaikuttaa liikkeiden tuntemiseen...

Silloin tällöin olen miettinyt miten jaksan sitten olla töissä, jos yöt kyttään liikkeitä ja aamulla on oltava aikaisin töissä. Miten pitkälle sitä jaksaa? 

Ajattelin nyt kuitenkin mennä tässä päivän ja viikon kerrallaan, enkä ottaa töistä mitään paineita.

Seuraava koitos on rakenneultra. Mutta luulen, että sitä ennen käydään vielä yhdessä ultrassa sairaalassa, vaikka neuvolassakin ultraavat tuossa välissä.

Kaiken surun ja kaameuden jälkeen, mä niin toivon että ensi vuodesta tulisi meidän onnellisin.

ANNA MINUN KUULLA SUN ÄÄNESI

Mä niin toivon ja rukoilen, että ensi keväänä saisimme vihdoin kuulla sen vauvan ensimmäisen parkaisun. Saisimme vihdoin sen eläväisen syliimme.

Odotamme siis toista lastamme.

Saas nähdä miten pää pysyy viikkojen ja kuukausien kuluessa mukana, milloin se todellinen paniikki iskee. 

Ultria meillä on nyt takana kaksi, molemmissa kaikki on ollut kunnossa. Siltikin pelko on tuolla takaraivossa päivittäin.

Toivottavasti Eemeli siellä jossain meitä suojelee.

PITÄISKÖ PÄIVITTÄÄ

Ohoo, onpas viime kirjotuksesta aikaa. Töissä ollut kiireitä ja en ole jaksanut sitten edes avata konetta, tai edes kirjoittaa mitään. Ja tosiaan instagramiin päivittelen aika usein kuvia, sieltä mut löytää @sonjakarkki.

Lomalla käytiin mm. Korkeasaaressa. Siellä olen viimeksi käynyt joskus kun olin ala-asteella. Oli se silti samanlainen mitä muistelin. Kanit oli kivoimpia ja käytiinkin katsomassa niitä kaksi kertaa :D Vähän harmitti, kun mitään kissaeläimiä ei näkynyt, olikohan liian lämmin päivä niille, että olivat vain jossain piilosilla.

Tämän kuvan nappasin joskus kesäkuussa. Näettekö saman kuin minä?

Ihan selvästi enkeli. Istuskelin keittiössä ja katselin ulos ja jotenkin sitten katselin samalla pilviä. Näin heti että se on enkeli. Sain onneksi otettua kuvan, ennenkuin pilvet hajosi.

Onkohan tämä nyt merkki jostain?

KUULUMISIA KUVINA

Kuulumiset tulevat nyt aika pitkälti kuvien muodossa, mutta eikös kuvatkin ole kivoja?

Porvoossa vietimme yhden lauantaina. Eihän siellä koko päivää mennyt, kun pyörimme vain vanhassa kaupungissa. Se on niin ihana kaikkine pienine liikkeineen! 

Ostin elämäni kalleimmat suklaat pienestä suklaapuodista. Arvostan käsityötä ja sitä, että tuotteet tehdään siinä paikan päällä. Oli kyllä tosi hyviä ja tuolla käydään varmasti vielä tänä kesänä uudelleen. Pieni suklaapuoti sijaitsee Porvoon Tuomiokirkon vieressä.

Nyt olen tämän viikon ollut kesälomalla ja Matella loma alkaa vasta tänään. Joten joka päivä olenkin yrittänyt tehdä jotain, vaikka se onkin vähän tylsää yksin. Eikä sitä tule sitten lähdettyä mihinkään pitkälle. Ensi viikko ollaan siis samaan aikaan lomalla ja suunnitelmissa ainakin käydä Korkeasaaressa, Porvoossa, sukulaisilla ja kirppiksillä!

YLI PUOLEN VUODEN SURU

Kuva: Marraskuu 2014.

Äiti, minun täytyy jatkaa.

Joku kutsuu kulkemaan.

Täytyy taittaa taival matkaa,

vaikken tietä tunnekaan.

Siellä missä toisiansa

aallot vievät tansseihin,

siellä, veden loiskinassa,

siellä olen minäkin.

Siellä, missä korkealla

siintää pilvi sulavin,

siellä, sinipilven alla,

siellä olen minäkin.

Avara on taivaan syli.

Tuulen teitä purjehdin.

Pääsky lentää pääsi yli,

siinä olen minäkin.

Älä pelkää. Tulen kyllä.

Tulen kyllä takaisin.

Iltatuulen hyväilyssä:

siinä olen minäkin.

~~~~~~

Nyt elämme jo heinäkuuta. 4 kuukauden kuluttua on marraskuu. Kovaa vauhtia se vuosipäivä lähenee. 

TALVILOMALLA

Ihan totta, olen nyt talvilomalla. Viikko tosiaan on nyt ja sitten on vielä neljä viikkoa kesälomaa, jotka ovat sitten myöhemmin. Mua ei haittaa vaikka sataakin vettä ja lämpötilat on mitä on, saan silti sen lomafiiliksen jostain. 

Instagram seuraajat jo tietävätkin, että kävin tänään hakemassa aikuisten värityskirjan ja värityskynät. Keväällä jo mietin että väritys voisi olla jonkinlaista terapiaa, stressinpoistoa. Olisi varmaan heti pitänyt kokeilla, mutta en silloin tiennyt, että aikuisille on olemassa värityskirjoja. Omat taidot ei tosiaan riitä piirtämään mitään hienoja kuvia, joten uskon että tämä on kiva juttu! Tästä siis kuulin työkaveriltani.

Eilen meidän piti mennä kiertämään kirppareita, kunnes tajuttiin matkalla vasta katsoa, että eihän mikään ole auki! No sitten ajeltiin pieniä sivukyliä. Kyllä se maaseutu ja luonto on nyt kauneimmillaan ja matkalla poimittiin lupiineja Eemelin haudalle. 

On aina ihana ja lämmin huomata, että joku on käynyt haudalla. Nyt oli ilmestynyt myös muitakin kukkia, iso kiitos!

PÄÄTÖS

Eilen illalla, kauan stressaamani ja pelkäämäni asia tuli päätökseen. Saimme hautakiven pystyyn. En edes ymmärrä, miten alkutalvesta olen itse pystynyt ottamaan selvää hautakiven sallituista mitoista, siis emme käyttäneet tähän hautaustoimiston apuja. Sukulaisilla on kiviyritys, jonka kautta kiven tilasimme. 

Tämä oli sellainen asia minkä halusin itse hoitaa. Vaikka kaikki mahdollinen on nyt tehty, siltikin tätä raskasta taakkaa pitää vielä kantaa. 

Edessä on vielä vuosipäivä, noin puolen vuoden päästä. Niin nopeasti aika vaan menee, vaikka voin yhä tuntea Eemelin käsivarsillani, kun syleilin häntä viimeistä kertaa.

"Ja jos joskus syliin mustan maan
mä sua joudun kantamaan
niin minä sinua vaan."

PÄIVÄT

Ne vaan menee. Olenkin sanonut saman jo muutamia kertoja... Töissä on kiire ja joka päivä on tullut ylitöitä. 

Äitienpäiväkin onneksi meni jo, Matte oli ostanut lahjankin ja itkua se oli aamulla, sekä illalla. Vähän ristiriitaista, kun jaloissa ei pyöri ketään ja silti mulle sanottiin "hyvää äitienpäivää". Käytiin myös haudalla ja kun sieltä lähdettiin, niin radiosta alkoi soimaan Elastisen Eteen ja Ylös-biisi. Se oli aika jännä tilanne ja yksi ystävä sanoikin sitten, että ehkä Eemeli oli siinä hetkessä läsnä ja halusi viestittää jotain. En nyt sanatarkkaan muista sanoiko hän noin, mutta ainakin sinnepäin.

"Katse eteen ja suupielet ylöspäin

teen vastoinkäymisistä voimaa

katse eteen ja suupielet ylöspäin

antaa tulla, kestän kyllä,

periks en tuu antamaan"

Kirppiksillä ollaan käyty ja löysin pomona-kulhon 12€:lla. Kantta siinä ei ollutkaan, mutta eipä haittaa. Lisäksi löysin taas ihania lastenkirjoja.

Ehkä tämä blogi tästä pian taas herää henkiin, jospa tuleva kesä antaisi mulle lisää voimaa.

Instagramissa voitte mua seurata @sonjakarkki.