Kun Eemeli syntyi, odotettu onnen tunne vaihtui suruksi. Häpesin jollain tapaa itseäni, että se kaikki suru tuli myös läheisille. Etten pystynyt pitämään Eemeliä hengissä, miten huono äiti olinkaan. Silloin oli niin helppo syyttää kaikesta itseään. Nyt olen ajatellut asioita toisin, enhän olisi pystynyt tekemään mitään toisin. Jälkitarkastus ja tulosten kuuleminen antoi mulle jonkinlaisen rauhan. Enkä nyt enään syytä itseäni.
Mun on ollut helpompi kirjoittaa asioista, kun puhua näistä ääneen. Siksi nämäkin tunteet tulevat varmaan yllätyksenä joillekin. Mietin pitkään kirjotanko näistä julkisesti, mutta nyt annan mennä.
Lisäksi kaikenlaiset vauvauutiset saa mut surulliseksi tai alakuloiseksi. Melkein joka päivä (ainakin siltä se tuntuu) uutisoidaan Pimiän mahasta, Räikkösen vauvasta, kaksosista Monacossa, ja taas joku viidakon tähtönen on raskaana.
En pysty vielä iloitsemaan toisten puolesta, anteeksi vain kaikki. Aidosti iloinen olen ollut, kun kuulen samanlaisen tarinan kuin itsellä ja että heille on nyt tulossa vauva/syntynyt vauva. Tiedän mitä he ovat käyneet läpi ja siksi osaan niistä iloita.
19.11.2014. Eemeli viimeistä kertaa sylissäni. |
En tule tänne julkaisemaan kuvaa Eemelistä, en ikinä. Tämähän oli heti mulle selvä asia, olisin kyllä toiminut samoin jos Eemeli olisikin täällä. En häpeä tapahtunutta, mutta ne kuvat jäävät vain meille. Eemelin kuvia on meillä kotona esillä, joten jos joku tulee kylään, niin ainakin nyt tietää, ettei tule "yllätyksenä".
Kuva puhukoot puolestaan.
Kuva puhukoot puolestaan.