perjantai 30. tammikuuta 2015

AJATUKSIA

Kun Eemeli syntyi, odotettu onnen tunne vaihtui suruksi. Häpesin jollain tapaa itseäni, että se kaikki suru tuli myös läheisille. Etten pystynyt pitämään Eemeliä hengissä, miten huono äiti olinkaan. Silloin oli niin helppo syyttää kaikesta itseään. Nyt olen ajatellut asioita toisin, enhän olisi pystynyt tekemään mitään toisin. Jälkitarkastus ja tulosten kuuleminen antoi mulle jonkinlaisen rauhan. Enkä nyt enään syytä itseäni.
Mun on ollut helpompi kirjoittaa asioista, kun puhua näistä ääneen. Siksi nämäkin tunteet tulevat varmaan yllätyksenä joillekin. Mietin pitkään kirjotanko näistä julkisesti, mutta nyt annan mennä.

Lisäksi kaikenlaiset vauvauutiset saa mut surulliseksi tai alakuloiseksi. Melkein joka päivä (ainakin siltä se tuntuu) uutisoidaan Pimiän mahasta, Räikkösen vauvasta, kaksosista Monacossa, ja taas joku viidakon tähtönen on raskaana. 
En pysty vielä iloitsemaan toisten puolesta, anteeksi vain kaikki. Aidosti iloinen olen ollut, kun kuulen samanlaisen tarinan kuin itsellä ja että heille on nyt tulossa vauva/syntynyt vauva. Tiedän mitä he ovat käyneet läpi ja siksi osaan niistä iloita.


19.11.2014. Eemeli viimeistä kertaa sylissäni.
En tule tänne julkaisemaan kuvaa Eemelistä, en ikinä. Tämähän oli heti mulle selvä asia, olisin kyllä toiminut samoin jos Eemeli olisikin täällä. En häpeä tapahtunutta, mutta ne kuvat jäävät vain meille. Eemelin kuvia on meillä kotona esillä, joten jos joku tulee kylään, niin ainakin nyt tietää, ettei tule "yllätyksenä". 
Kuva puhukoot puolestaan.

tiistai 27. tammikuuta 2015

Kohtukuolema - Miksi?

Siinä kaksi sanaa, jotka pyörivät päässäni.
Kohtukuolema ja miksi?

Eilen kun hain kirjastosta kirjoja, ajattelin että saisin uusia näkökulmia. Mutta ei se niin mennytkään. Jäi aika tyhjä olo niistä, vaikka joitain samoja ajatuksia löysin. Kirjat eivät suoranaisesti kertoneet kohtukuolemista, paitsi kirjassa; Pikkuveljet eivät ole perhosia, jossa on kaksosraskaus ja toinen menehtyy raskausviikolla 23.

Ihmettelenkin suuresti, miksi näistä ei kirjoteta enemmän?
Tiedän nyt vain tasan yhden kirjan, joka käsittelee asiaa.
Pitääköhän tässä itse kirjoittaa kirja...


Vuosittain noin 200 perhettä kohtaa kohtukuoleman. Se tekee 0,3% (kohtukuolema.fi).
Meitä on kuitenkin aika paljon, miksi tästä ei puhuta? 
Kun me oltiin siellä jälkitarkastuksessa, niin saimme tietää että Hyvinkään sairaalassa viime vuonna loppuraskauden kohtukuolemia oli kaksi. 2, KAKSI! Ja me oltiin se toinen. 

Oon tosi kiitollinen, että oon saanut sähköpostia saman kokeneilta. On ollut tosi hyvä vaihtaa ajatuksia ja etenkin se, ettei olla yksin tämän kanssa.

Kuitenkin olen tajunnut, että tämän kanssa pitää elää hyvinkin se 60 vuotta.
Emme saa koskaan tietää mitä luonteenpiirteitä Eemeli olisi perinyt toiselta, me ei koskaan nähty Eemelin silmiä, me ei nähdä Eemelin kasvavan. Se kaikki otettiin meiltä pois ja ilmaan jäi roikkumaan vain kysymys; miksi?
Ja siihenkään me ei koskaan saada vastausta.

maanantai 26. tammikuuta 2015

Kirjoja

Mulle tuli hirveä tarve lähteä kirjastoon.
Eilen netistä selailin kirjallisuutta, jotka koskivat lapsen menetystä.


Muutamia mielenkiintoisia kirjoja löytyikin ja kävin ne heti lainaamassa.
Ajattelin että on hyvä lukea muitakin tarinoita ja näin ehkä voisin saada uusia näkökulmia tapahtuneeseen.


Eilen lueskelin mietekirjaa ja löysin sieltä muutamia ajatelmia jotka sopi tähän tilanteeseen hyvin.
En kyllä yhtään osannut odottaa, että kohtukuolema sattuu omalle kohdalle. Elämä on niin arvaamaton, mitään ei saa pitää enään itsestäänselvyytenä.
Olen nyt oppinut arvostamaan uudella tavalla elämää, läheisiä. 
Ja nyt tiedän mikä on unelmani, vielä se päivä tulee.

torstai 22. tammikuuta 2015

Terve

Kävin eilen hiihtämässä. Viimeksi olenkin hiihtänyt noin 10 vuotta sitten.
Niin se aika menee, silloin olin peruskoulussa ysillä. Miten hienoa olikaan olla koulun vanhimmat.


Tiistaina heräsin jo neljän aikoihin, eikä uni tullut millään. Mielessä oli tietysti maanantain ruumiinavauksen tulokset ja kysymykset pyöri päässä edelleen, miksimiksimiksi?
Siihen kun ei koskaan saa vastausta.

En ole vieläkään hyväksynyt tapahtunutta, eikä mun mielestä vielä tarviikkaan. Onhan tapahtumista kulunut vasta niin vähän aikaa, eli 2kk vähän yli. Joku nyt varmaan ajattelee, että miksi mä oikein suren kohtuun kuollutta vauvaa, eihän hän ollut edes vielä olemassa.
No kyllä oli! Joka päivä tunsin liikkeet ja kannoin Eemeliä melkein sen 9kk, kyllä siihen asukkiin ehti jo kiintyä.

Olen miettinyt taas kerran tätä blogini tulevaisuutta. Koska tämä kirjoittaminen jonkin verran helpottaa, niin jatkossakin tulen tänne kertomaan kuulumisia ja tuntemuksia. En siis aio perustaa uutta blogia, sitäkin mietin jossain vaiheessa.

Eemelin ensimmäinen nalle vietiin haudalle.
Eilen varasin myös ajan tatuoinnin ottamiseen. Heti sairaalassa oli selvää, että jonkinlainen muistotatuointi tulee. Jollain tapaa haluan että Eemeli kulkee mun mukana, vaikka uskon siihen että hän on läsnä muutenkin. 
Se tulee olemaan mulle taas tosi tärkeä juttu.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Mysteeri

Tänään menimme sairaalaan jälkitarkastukseen ja kuulemaan ruumiinavauksen tuloksia. 
Viimeksi lähdimme sieltä shokissa ja itkien pois, ilman Eemeliä. Siellä odotustilassa oli tietysti odottavia äitejä, ei ne nyt niin pahasti ahdistanut mua kun etukäteen ajattelin. Olihan se vähän kummallista ajatella, että noi menee katsomaan mitä vauvalle kuuluu ja me tullaan kuulemaan miksi meidän vauva kuoli.


Mitään syytä ei löytynyt. Eemeli olisi ollut täysin terve ja normaali.
Silti jotain niin pahaa tapahtui ja yllättäen, että Eemeli lähti enkeleiden luokse.

Istukassa oli jotain merkkejä hapenpuutteesta, tai jotain, mutta nekin löydöt olivat niin pieniä etteivät riitä selittämään kohtukuolemaa. Eemeli kasvoi myös täysin normaalisti, joten siksikään sitä ei voida epäillä, että istukassa olisi ollut jotain.

Pyysin ruumiinavauksen tulokset myös kotiin ja tulevat parin viikon sisään, samalla kun jokin keskeneräinen verikoe valmistuu. Ollaan tietysti tosi helpottuneita, ettei mitään vakavaa tai perinnöllistä löytynyt. Positiivista oli myös se, että seuraavaa raskautta tullaan seuraamaan paljon tiiviimmin.

Eemelin kuolema jäi nyt sitten kohdunsisäiseksi kätkytkuolemaksi. 
Se että synnytin kuolleen vauvan, sammuneen elämän, meidän Eemelin, ei poistu mielestäni koskaan.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Muistan

Muistan sen mustan maanantain, kun heräsin jälleen uuteen aamuun. Tietämättäni kannoin sisälläni kuollutta elämää. Muistan, kun vauva oli niin hiljainen että huolestuin. Muistan sen itkun mikä tuli heti, kun soitin Matelle ja synnärille.
Muistan sen mustan huoneen, eikä käyrältä kuulunut mitään. Muistan kaikkien ilmeet ultraushuoneessa; "valitettavasti sydänääntä ei löydy".
Itkuitkuitkuitku parkuparku kuolemantuomio.

Muistan ensimmäisen ultrakäynnin ja miten ihana oli nähdä ruudulta sykkivä sydän. Muistan kun saimme rakenneultrassa tietää, että meille tulisi poika.
Muistan kun tunsin ensimmäistä kertaa liikkeesi, kuin perhosen siipien havinaa. Muistan miten ihanaa se oli kun maha kasvoi ja tunsin liikkeesi vielä paremmin.

Viimeinen mahakuva 30+5.

Muistan sen, kun maanantaina menin itkien suihkuun ja silitin mahaani, ajattelin; "sinä siellä, pieni enkelivauvani". Tiistaina synnärillä muistan kuulleni vauvan itkua, kuulin myös meidän itkua. 
Väärinväärinväärinväärin epäreiluaepäreilua.

Muistan ikuisesti sen hetken, kun sain meidän vauvan, Eemelin syliini.
Minusta oli tullut enkelivauvan äiti, meistä oli tullut vanhempia. Onnittelut vaihtuivat osanotoiksi. Niin meille syntyi suru.