Siis mihin tämä aika oikein kuluu? Näköjään kirjoitustahti on mennyt siihen 1 kirjoitus/viikko. Jotenkin en ole vain jaksanut.
Viikko sitten tiistaina posti toi ruumiinavauspaperit, sekä potilaskertomuksen kotiin. Jälkitarkastuksessa tammikuussa sanottiin, että tulevat parin viikon sisään, mutta ehkä oli parempi että se meni näinkin pitkälle. Aika karua luettavaa ne paperit olivat. Elimien painot ja kaikki oli kuvattu tarkasti paperille. Ehkä eniten kuitenkin järkytti lukea potilaskertomus.
Miten me ollaan tultu päivystykseen, kun vauvan liikkeitä ei ole tuntunut ja kuinka kätilö on yrittänyt löytää sydänääniä, tuloksetta. Miten on ultrattu ja todettu että vauva ei liiku, sydän ei syki, eikä napavirtauksia todeta. Miten me oltiin luonnollisesti järkyttyneitä.
Ja kuinka 23:56 synnytin ongelmitta elottoman poikalapsen.
Kun papereita luki ja luki uudelleen, todella mietin onko tämä kaikki todella tapahtunut meille. Sitä on elänyt aikamoisessa sumussa ja esimerkiksi en muista joulusta tai uudesta vuodesta yhtään mitään. Ja ymmärrän täysin, miksi Matte ei halua lukea papereita ollenkaan. Ei ne mullekaan tuonut mitään mielenrauhaa, koska Eemeli ei tule takaisin. Mutta ehkä lukemalla nuo, olen ymmärtänyt tätä tilannetta enemmän ja enemmän, vaikka aikamoisen ahdistuksen ne sai aikaiseksi.
Ensi viikolla kaikesta tulee kuluneeksi jo puoli vuotta! En voi uskoa sitäkään.
Ja mikä pahinta, samalle viikolle osuu äitienpäivä. En tiedä miten siihenkään reagoida, tai jos joku mulle toivottaa hyvää äitienpäivää.
Hautakivikin on tekeillä ja siihenkään ei varmasti mene enää kauan aikaa, että sen saa sinne paikoilleen. Sitten on kaikki tehty.
