perjantai 30. tammikuuta 2015

AJATUKSIA

Kun Eemeli syntyi, odotettu onnen tunne vaihtui suruksi. Häpesin jollain tapaa itseäni, että se kaikki suru tuli myös läheisille. Etten pystynyt pitämään Eemeliä hengissä, miten huono äiti olinkaan. Silloin oli niin helppo syyttää kaikesta itseään. Nyt olen ajatellut asioita toisin, enhän olisi pystynyt tekemään mitään toisin. Jälkitarkastus ja tulosten kuuleminen antoi mulle jonkinlaisen rauhan. Enkä nyt enään syytä itseäni.
Mun on ollut helpompi kirjoittaa asioista, kun puhua näistä ääneen. Siksi nämäkin tunteet tulevat varmaan yllätyksenä joillekin. Mietin pitkään kirjotanko näistä julkisesti, mutta nyt annan mennä.

Lisäksi kaikenlaiset vauvauutiset saa mut surulliseksi tai alakuloiseksi. Melkein joka päivä (ainakin siltä se tuntuu) uutisoidaan Pimiän mahasta, Räikkösen vauvasta, kaksosista Monacossa, ja taas joku viidakon tähtönen on raskaana. 
En pysty vielä iloitsemaan toisten puolesta, anteeksi vain kaikki. Aidosti iloinen olen ollut, kun kuulen samanlaisen tarinan kuin itsellä ja että heille on nyt tulossa vauva/syntynyt vauva. Tiedän mitä he ovat käyneet läpi ja siksi osaan niistä iloita.


19.11.2014. Eemeli viimeistä kertaa sylissäni.
En tule tänne julkaisemaan kuvaa Eemelistä, en ikinä. Tämähän oli heti mulle selvä asia, olisin kyllä toiminut samoin jos Eemeli olisikin täällä. En häpeä tapahtunutta, mutta ne kuvat jäävät vain meille. Eemelin kuvia on meillä kotona esillä, joten jos joku tulee kylään, niin ainakin nyt tietää, ettei tule "yllätyksenä". 
Kuva puhukoot puolestaan.

11 kommenttia:

  1. Oi miten surullinen kuva. :( Pala nousee kurkkuun. ♥

    Häpeän tunteet on tuttuja täälläkin. Vaikka en itseäni Esikoisen kuolemasta syytäkään, niin silti usein sellainen häpeä ja pettymys omaan kroppaan nousee pintaan. Miten en kyennyt pitämään Esikoista elossa.

    Mulla kanssa noi vauvauutiset ottaa koville. Just tänään (vai mikä päivä se oli?) oli kaikki lööpit täynnä tota Räikkösen vauvaa ja mun oli pakko katsoa kassajonossa seisoessa toiseen suuntaan. Ei vaan jaksa. Miksi kaikki muut, mutta ei me?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, kyllä tässä kaikki tunteet on käyty läpi.
      Viha, katkeruus, kateus, suru, ilo....Ihan kaikki. Mutta uskon, että se on hyvä käydä läpi kaikenlaiset tuntemukset, kuin jättää ne syrjään.

      Kyllä me selvitään! :)

      Poista
  2. Minun mielestäni toisten puolesta iloitseminen ei ole eikä pitäisi olla mikään "kansalaisvelvollisuus". Itse en ainakaan lapsettomuuden vuosina jaksanut iloita kenenkään onnesta, ja annoin itselleni siihen luvan aivan rehellisesti. Olen jättänyt onnittelematta ja käyttäytynyt epäsovinnaisesti jos siltä on tuntunut. Jos joku onkin minun käytöksestä pahastunut niin en ole jaksanut sitä sen enempää miettiä. Enkä kyllä jaksaisi nykyisessä tilassanikaan pahastua jos joku ei onnittele. Minä ymmärrän sen kyllä.

    Voimia, olet todella paljon mielessä! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos mehumaija ymmärtämisestä!
      Ymmärrän täysin myös sinua, ettet ole jaksanut iloita ja onnitella ihmisiä. En tiedä kuinka pitkään tässä menee, ennenkuin "palaudun" normaaliksi. Tuleeko se koskaan.
      Annan kuitenkin itselleni luvan käydä nämä kaikki tunteet läpi, uskon että se auttaa.
      Ja jos joku loukkaantuu, niin sitten loukkaantuu...

      Poista
  3. Muistan kanssa miten mulle ekana nousi pintaan juurikin se tunne että miten meidän vauvan kuoleman takia niin monet joutuu siihen mukaan. Olimme yhden lapsen äidin kanssa vannoneet lapselle, että hän varmasti näkee minun vauvani, kun tämä niin moneen kertaan murehti ettei koskaan nää vauvaa. Ja miten sitten kävikään, emme voineet lunastaakaan lupaustamme. Tuntui ja tuntuu edelleen niin pahalle se, että niin monet lapsetkin joutuivat vauvan kuoleman keskelle ja pohtimaan asiaa. Vaikkakin täytyy todeta, että niiltä lapsilta kuitenkin usein kuulee ne lohduttavimmat sanat. Lapset kun uskaltavat sanoa ääneen sen surullisenkin. Muistan tyttäreni syntymän jälkeen kun aikuiset sanoivat, että nyt on kaikki hyvin kun sain elävän lapsen ja voidaan unohtaa kaikki se suru. mutta eihän se mene niin. Yksi lapsi oli rohkea ja sanoi, että on hyvin surullista kun ensimmäisen lapsen piti kuolla. Lapsikin ymmärtää että se on edelleen surullista vaikka onnikin on mukana. Mutta muistan siihen saakka kun tyttäreni syntyi en voinut iloita toisten vauvoista tai raskausuutisista. Edelleen olen kateellinen toisille odottajille, kun ei ole kokenut kohtukuolemaa ei todellakaan tiedä millaista on pelätä vauvan syntymään saakka syntyykö hän elävänä vai kuolleena, vaikka kohtukuoleman osumis prosentti onkin hyvin pieni. Mutta kun se on kerran osunut niin...

    Olet usein ollut mielessäni ja olen käynyt lukemassa, mutta aina vaan ei aika riitä kommentointiin saakka ja nyt kirjoitin ihan liian pitkän maratonin..

    Oikein paljon jaksamisia ja iso iso rutistushali<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Laura ja kiitos kun kommentoit :) Eikä tullut mitään maratoonia :D

      Voi ei mikä tilanne ollut! Mutta lapset ovat kuitenkin aika fiksuja ja on varmasti ymmärtänyt asian.
      Mä olen jo mielessäni kuvitellut minkälainen seuraava raskaus on. Kauhua ja pelkoa täynnä, mitään 12 viikon "turvarajaa" ei ole, eikä rakenneultran jälkeen voi hengähtää. Se pelko on läsnä joka päivä. Sitten kun liikkeet tuntuvat, alkaa niiden kyttäys ja laskenta.
      Vaikka on luvattu tiheämpi seuranta, useammat ultrat kuin ne normaalit kaksi, niin saa nähdä miten pää pysyy kasassa. Tuskin mitään uskaltaa ostaa tai laittaa valmiiksi, ennenkuin se elävä vauva on siinä vierellä. Loppuuko se pelko kuitenkaan siihen syntymään, en usko...

      Kohtukuolema taitaa olla jonkinlainen tabu. Törmäsin kyllä siihen termiin kerran raskauteni aikana, mutten pysähtynyt miettimään sitä sen tarkemmin.
      Sitten kun se tuli omalle kohdalle, niin piti kyllä etsiä netistä kaikki mahdollinen tieto ja siten myös eksyin blogiisi.
      Niin kamalalta kuin se kuulostaakin, niin "onneksi" on kohtalontovereita, joiden kanssa on ollut hyvä vaihtaa ajatuksia. Mutta varmaan ymmärrät mitä tarkoitan :)

      Voimia myös sinne jokaiseen päivään <3

      Poista
    2. Ja vielä piti sanoa, niin uskon että on hyvä käydä läpi kaikki tuntemukset.
      Mulla päivittäin tulee kateus esiin, kun lukee jotain vauvauutista. Viimeksi eilen kun Minttu Virtanen päivitteli miten vaikeaa aikaa raskaus oli ollut. Tuli vain mieleen että, voi kun tietäisitkin mitä jotkut käy läpi ja sulla on se elävä vauva vierellä.
      Sen jälkeen tulee tietysti viha ja suru.
      Miksi meiltä otettiin jotain niin rakasta pois?

      Poista
  4. Muistan omat surun, vihan, kateuden ja epätoivon tunteet kun menetin omani. Varsinkin pienten lasten ja raskaana olevien onnellisten ilmeet tekivät pahaa. Ärsytti, miksi juuri minä. .miksi eivät he (eihän näin saisi sanoa, mutta niin ajatteli ).Meille luoja tai joku soi onnea pian sen jälkeen, plussatesti. Koko raskausaika oli täynnä niin onnea kuin pelkoa, käykö nyt samoin. Kävimme useasti yksityisellä tarkistamassa, että kaikki on nii kuin pitää, koska pelkäsin koko ajan. Paljon. Edelleen tarkistelen lasten hengitystä hysteerisesti ja pelkään, että joku vie heidät pois luoltani. Kyllä se arpensa jättää. Syvät..mutta, voi toivon niin kovasti samanlaista onnea teille kuin sain omaksi osakseni lopulta. Se suuri onni ja rakkaus mikä kuitenkin peittää sen pelon ja surun alleen ja antaa nauttia joka hetkestä omien lapsiensa kanssa. Kaikkea hyvää teille!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, eiköhän se tästä vielä hyväksi muutu :) Vaikka syvät arvet tämä varmasti jättää..

      Poista